ajatella sitä, että kuinka paljon sitä on vuosien mittaan oppinut vihaamaan itseään monista syistä ja kuinka tuntuu, että ne kaikki asiat tulevat aina olemaan tässä ja nyt jumissa päässäni. Kunpa olisin saanut koiran 5-10 vuotta aiemmin, kunpa olisin voinut olla rehellisempi joistain asioista vanhemmilleni ja muillekin. Kunpa olisin tarttunut erilaisiin tilaisuuksiin aiemmin. Nyt vain ahdistaa koska kuuntelen muiden murheita, haaveita, ajatuksia ja ideoita tulevaisuudesta, menneisyydestä ja nykyhetkestäkin ja minulta odotetaan vain hymysuuta ja myöntyvän muiden tahtoon. Iloitsen, vaikka samalla, tiedän, että olen muutaman itkukohtauksen päässä totaalisesta romahduksesta.
Eilinen havahdutti jälleen, enkä tiedä kuinka monesti vielä joudun "havahtumaan" ennenkuin uskallan tai edes osaan tehdä asian suhteen mitään. Olin niin lähellä itkeä eilen. Mutta en itkenyt. Miksen? Mikä minut pysäytti ja mikä minut pysäytti etenkin suuttumasta ja huutamasta ja olemaan täysi vittumainen ämmä??? Muilta se onnistuu ja muutkin niin saa tehdä, miksi itse ajattelen, etten saisi tehdä myös samoin?
Tuskastuttaa kun tuntuu, että muut alkavat elämään ja toteuttamaan minun haaveitani, joiden vuoksi olin toiveikas ja iloinen muutamia vuosia sitten, jolloin myös samat henkilöt veti minut maan tasalle. Inhottaa, koska tuntuu, etten enää unelmoi, ja että olen jumahtunut tähän, eikä ne asiat, joita haluisin tehdä, edes onnistuisi. Tai jos jollain ihmeen kaupalla onnistuisi, se menisi kamalasti pieleen.
Ja nyt jos joku edes uskaltaa tähän mitään vastata, vastaukset varmaankin tulee olemaan sen suuntaisia, mitä juuri nyt EN TOIVO kuulevani. Mutta emt, mitä nyt tehdä? Ja miksi? Haluan ulos ja pois.
Ja nyt sssshhhhhhh....
