Työ on alkanut oudosti stressaamaan. Mitä tapahtui sille fiilikselle, että jokainen asiakas otetaan siinä tilanteessa vastaan ja mietitään ja pohditaan ratkaisut yhdessä - ja jos en osaa vastata, niin asiat selvitellään... Noh, ehkä tämä on vain vaihe, ehkä olen tullut liian tutuksi jo tässä työpaikassa. Nyt vaan tuntuu, että jokainen asia jumittaa hieman ja entisen 51 potilaan sijasta otan päivässä ehkä noin 15 potilasta! =\
Pieni ahdistus on kylläkin jo tullut siitä, että jään tuonne töihin loppuvuoteen asti, meh! Mutto noh rahaa tulee ainakin ja mahdollisesti tietty ensi kesäksi myös palkallisia lomapäiviä! Btw, unohdin tapaamiseni pankissa! Kiva!
Katselen töitä lelukaupasta - tietoa omia unelmista...
Tunnen itse olevani risteyksessä, ja minun täytyy tällä kertaa ITSE päättää tekemisistäni ja siitä, minkä suunnan valitsen... onko oikealle kääntyminen aina vaan yhtä helppoa, vai onko se helppoa vain tässä kohtaa ja jatkossa ei olekaan ainoastaan vain liikenneympyröitä ja etuajo-oikeutta, vasemmalle kääntyminen tuntuu lupaavalta, rauhalliselta, iloiselta, mutta hankalemmalta ja arvaamattomalta; eteenpäin meneminen merkitsee tällä kertaa kyllä näiden molempien puolien tarkastelua ja huomioonottamista.
Miksi ihmisiä muistetaan saavutuksista, vai muistetaanko loppuen lopulta saavutuksia ollenkaan vai ehkä enemmän niitä asioita, kuten miten ihminen on toisia ihmisiä kohdellut? Mitä jos kaikki eivät koskaan pysty saavuttamaan asioitaan, joita he todella tahtovat.
Ruisrock viikon päästä... ikävä siskoa!
